Etusivulle
OLEMISEN EVÄITÄ, 7/3 - 2006
Päivän pidetessä talvi vain kiristää otettaan.
Kuvittelin viikonloppuna pääseväni hiihtäen
Kuuminaisista Säppiin, mutta matkan puolen-
välin jälkeen eteen ilmestyi avovettä jonka
kiertäminen Luvian puolelta olisi ollut turhan
rankkaa. Luovuin ja käännyin suosiolla Trut-
holmaan, jonka tuulensuojassa oli suorastaan
ylellistä istuskella katsellen samalla vieressä
vapaana vellovaa avomerta. Pakkasista huoli-
matta ulkomeri ei jäädy, sitkeät maatuulet
pitävät siitä huolen.
Makholmanlahden kalastuskin sai hieman
lisää menneitten aikojen eksotiikasta Unton
esiinkaivaman tuulisuojan muodossa. Kalan
tulo on luonnollisesti yhtä niukkaa kuin
aiemminkin, joten pakkomielteeksi tuo touhu
on luokiteltava. Terveellistä, tai sitten ei.
Se ilo pakkaskaudesta on, että naapuri sai
savottansa jäitä pitkin kotiin. Näin ne joka-
kevättalviset klapihommatkin taas käynnis-
tyvät, ja Homelitet ärähtävät soimaan heti
kun kaikkein kylmin hellittää.
Kalastukselle ja klapinteolle ei itse jumalatkaan
mahda mitään, mutta niinpä niissä onkin toime-
entulon perusteet: ruoka ja lämpö. Mitä ihmettä
sitä ihminen vielä voisi kaivata? Rakkautta ja
sopivaa annosta Substralia?
Sitäkin. Ja kunnon eväät. Sellaiset että tokenee.
Aina valppaana. Nyt ei norssit kiinnosta.
Unton kalakaveri.
Kunnon tuura on perintökalleus.
Yhden savotan loppusuora.
Ja kalarannan kautta kotiin.
Herrasmiesretkeilijän kevyempi kuorma.