Etusivulle



 







                                                        ÄLÄ UNTA NÄE,  21/11 - 2005                                                     



                                                

                                               Rantaniittyprojektin innoittamana tein
                                               retken Leveäkarin rantaniitylle, nuoruuteni
                                               ehkä antoisimpaan luontokohteeseeni.

                                               Haaveilin näkevinäni tiasparvia metsän-
                                               reunassa ja vesilintuja vielä avoimessa
                                               Preiviikinlahdessa.

                                               Toisin kävi. Kilometrin päässä kulkeva pika-
                                               tien äänimaailma kantautui tyvenessä
                                               pakkasilmassa niin hyvin, ettei ollut mitään
                                               mahdollisuuksia kuunnella tinttien hentoja
                                               ääniä. Vielä niityn merenpuolellakin se muist-
                                               utti ruuhkaisen lentokentän kiitorataa.
                                                     
                                               Tiedän kyllä, että kaikkeen mukautuu, mutta
                                               ulina oli sata kertaa kauheampi kuin minua
                                               satunnaisesti vaivaava dieselmoottoritinnitus.
                                               Se puoli asiassa tietty on, että tuskin enään
                                               tulen valittelemaan vähäistä kuulovammaani.

                                               Kaikkea tällaista joutuu kestämään kun on
                                               tottunut liian hiljaisilla syrjäkylillä asumaan.

                                               EU-rahoitteisen Life projektin ansiosta niitty oli
                                               sinänsä hienossa kunnossa, ilman laidunnusta
                                               ja raivauksia siinä kasvaisi läpitunkematon
                                               rääseikkö. Mutta sille ei itse EU:kaan mahda
                                               mitään, että merenrannat ovat ruovikoituneet
                                               umpeen.
                                                    
                                               Ennen niityltä näki joka paikasta avomerelle;
                                               nyt edessä on ruovikkoseinä, jonka yli ei näe
                                               pätkääkään avointa vettä, lukuunottamatta
                                               kohdat josta ruokoa on niitetty. Lahden asuk-
                                               kaathan taasen tarkastelevat maailmaa vain
                                               historiallisissa jaksoissa, joten olisi ihme jos
                                               näin vähäinen asia murehdituttaisi heitä.

                                               Itse muistan miten merellinen Preiviikinlahti
                                               oli, kaikilta rannoilta näki Outoorin saariston
                                               ja niitten välistä avoimen horisontin.











                                                Aikanaan niityn reunassa asusteli Lovenin
                                                Jussi, vanhus pienessä mökissään. Kunta
                                                olisi halunnut hänet vanhainkotiin, mutta
                                                Jussi  rakasti luonnonläheistä  elämäänsä
                                                omassa rauhassa.

                                                Sängyn  yläpuolella roikkui naulassa  pyhä-
                                                puku ja pieni punainen muovikitara. Siinä oli
                                                tosiasiallisesti kaikki mitä Jussi omisti joka-
                                                päiväisten arkiesineittensä lisäksi. Siihen
                                                aikaan Suomessa oli oikeasti köyhiä ihmisiä.
                                                Jussi saattoi olla aineellisesti köyhä, mutta
                                                eli henkisesti rikasta elämää.

                                                Mökistä ei luonnollisesti näkynyt enää mitään,
                                                ja epäilen, olisiko Jussikaan enään viihtynyt
                                                liikenteen ääniä kuunnellen.

                                                Jussin aikaan Leveäkarin suosirrejä oli tutki-
                                                massa nuori maisteri, Soikkelin Martti. Projektia
                                                varten pyysin häneltä kuvia niityltä, ja siinä
                                                yhteydessä hän totesi;  että meillä oli onni
                                                saada elää 60-luku
. Ehkä hän on enemmänkin
                                                kuin oikeassa.
                                                   
   










                                                     Parittelevat ammeet. Luontovalokuva.














                                                                               Niitty.
                                     










                                                                       Preiviikinlahti.








 
 


                                                Mökkiläisen elämä on ylellisyyksiä täynnä.











                                                                          Tie rantaan.



















                                          Miten olisi tällainen lemmikki?  Ja miten tuon frisyyrin
                                          takaa näkee?  Ilmeisesti heikosti,  koska tätäkin vielä
                                          kirjoittelen.








             jan@janeerala.net