Rupurantojen kaupparatsu

Etusivulle
	KALARANTOJEN KAUPPARATSU, 6/4 - 2005 Muutaman kerran vuodessa koittaa aika, jolloin minunkin on hankkiuduttava pihalle bunkkeristani täältä Makholman rääseiköstä. Tällä kertaa kävin hakemassa Kallioholma-näyttelyn Karjaalta, jossa se oli ollut esillä maaliskuun ajan. Täytyy tunnustaa, että kyllä Uudenmaan maaseutu on kaunista tasaisen lattanaan Satakuntaan verrattuna. Korkeita kukkuloita ja komeita harjuja, joitten rinteillä kodikkaan näköisiä taloja. Peltoaukeat lomittuvat näitten väliin alaville alueille, luoden välillä melkein saaristomaisen tunnelman. Ja rannikolla on kaunis saaristo. Asuttu ja mökitetty tosin sekin, mutta ei läheskään niin arka maisemallisesti kuin Selkämeren karu rantaviiva, jossa pienempikin rakennelma saattaa hallita näkymällään käsittämättömän laajoja alueita sekä mereltä päin että rannikon suuntaisesti. Viime aikoina minusta on alkanut tuntumaan siltä kuin olisin enemmänkin esiintyvä taiteilija ja rantojen matkasaarnaaja kuin tavallinen kuvaaja tavallista näyttelyä pitämässä. Kun näyttelyn ripustuspäivä koittaa, lataan pakun täyteen kamaa ja ajaa köröttelen, yleensä tunteja, näyttelypaikalle, kuten nyt viimeksi Karjaalle. Näyttely ripustetaan ja avajaispäivänä ajan taas saman matkan uudestaan. Vaatimattomassa lehdistö- tilaisuudessa puhun ja paasaan muutamalle paikallis- lehden toimittajalle rannikkomme tilasta ja Kallio- holmani kohtalosta. Avajaisissa järjestäjät pitävät protokollan mukaisen puheen jossa minua saatetaan jopa hieman kehua, jonka jälkeen minä taas pidän pienen puheen, jossa taas kerran koetan antaa jonkin järkeenkäyvän selityksen sille, miksi ihmeessä seinillä roikkuu sitä mitä siellä roikkuu. Pakolliset avajaisvieraat kuuntelevat kohteliaasti, ja kun talon antimia on hieman maisteltu ja joku sopivaksi katsottu aika notkuttu paikalla, väki lähtee ja niin pääsen minäkin taas matkaan. Sitten istun jälleen pakussani, ja yötä myöten ajelen pikateitä takaisin tänne periferian hautarauhaan, ihmetellen samalla onko touhussa järjen hiventäkään.

	Jonkun päivän päästä ilmestyvät maakuntalehtiin sitten jutut Tahkoluodon ja länsirannikon rantojen tilasta, yleensä hyvin ja yllättävänkin asiantuntevasti tehtyinä. Jaksankin aina ihmetellä, miten toimittajat saavat irti jokseekin loogista asiaa esityksistäni, niin huono kun olen ylipäätänsä mitään selittämään. Näyttelyn päätyttyä ajan taas takaisin, kiitän ystävällisiä järjestäjiä ja lataan pakettiautooni taulujen satsin, jonka sitten täällä tungen taas kerran pieneen ulkovarastooni. Prosessi on käyty läpi, palanen maailmaa on taas kerran saanut annoksensa Kallioholman kohtalosta, ja lievällä kauhulla odottelen, milloin kutsu käy jälleen seuraavalle keikalle. Tätä se on elämä rupurantojen kaupparatsulla.









	Jossain maailmalla.